perjantai 19. syyskuuta 2014

Miltä se tuntuu kun elämä alkaa?

Turun Sanomat teki musta tällä viikolla haastattelun (joka on huomisessa eli lauantain lehdessä). Toimittaja kyseli multa paljon ajasta pikkukylässä ja siitä, miltä muutto Turkuun aikoinaan tuntui. Yhtäkkiä en oikein osannut sanoa mitään konkreettista. Hyvältä tietenkin, mutta miten se juuri siinä hetkessä vaikutti? Miksi? Mikä muuttui? Tietenkään kaikki ei muuttunut juuri sillä hetkellä, kun siirsin kirjani Turkuun. Ajan, siis kohta kolmen vuoden, kuluessa palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ja nyt asiat ovat oikeastaan juuri niin kuin olen aina halunnut. 


Mutta äsken kotiin tullessani kohtasin näyn, josta muistin täydellisesti oman fiilikseni Turkuun muuttaessa. Näin muuttoa tekevän kaksikon, nuoren miehen äitinsä kanssa. En nyt tietenkään voi olla varma, mutta jotenkin homotutka värähteli pojan kohdalla. Toisaalta tutkani värähtää ehkä vähän turhan herkästi jokaisen hyvännäköisen pojan kohdalla. No, kuitenkin. Pojan ilmeestä näkyi sellainen into ja hehku, mikä itsestänikin on Turkuun muuttaessa näkynyt. Melkein itsensäkokoista muuttolaatikkoa kantavan pojan askel oli hyvin kevyt ja ilme innostunut, odottava ja täynnä toivoa kaikesta siitä, mitä elämältä voisi saada ja todennäköisesti saakin, kun menee ja ottaa. Pojan perässä askelsi, huomattavasti raskaammin, pojan äiti. Selvästi isoäidiltä ja sukulaistädeiltä kerätty kapiokirstu-pärekori käsivarrella ja mummon räsymatot sylissä. Ilme myrtyneenä, niin väsyttävästä muutosta kuin lapsen omilleenmuutostakin. 

Pojasta taas ei muuttomyrtymystä näkynyt lainkaan. Enemmänkin sellainen henki, että nyt nopeasti mutsi ulos ja räsymatot häkkivarastoon (tai toisinpäin, jos ei muu auta) ja kortsut lompakossa Suxesiin. Juuri se sama tunne, jonka olin unohtanut, mutta joka itselläni oli. Tunne siitä, että elämä todella alkaa. Se, kun tuntee olevansa kiinni oikeassa vapaudessa ja siinä, että voi tehdä ja saada mitä tahansa haluaakaan. Se, kun kaikesta nauttii joka hetken jälkeen enemmän. Kun pääsee sisään kuvioihin ja Turun kuvioihinhan pääsee. Pian tietää ne, joita haluaa tietää ja nekin, joita ei. Elinpiiri kasvaa ja sopivien tyyppien kanssa ehkä jokin muukin. Nuoruuden kipinä, joka pääsee täyteen liekkiinsä.

Sitä iloa ja vapautta voi juhlia vaikka huomisessa Turku Pridessa, johon en itse tosin pääse osallistumaan. Toivon kuitenkin, että kaikki kynnelle kykenevät olette siellä ja huudatte ilosta ja vapaudesta. Olette Turussa, olette Pridessa, olette ystävien seurassa. Vaikka Pride on yhteiskunnallinen ja kantaaottava festivaali, ei kannanoton ja politikoinnin tarvitse olla vakavaa ja surumielistä. Korjattavaa ja huomautettavaa on, mutta senkin voi tehdä hyvässä hengessä.

 Iloista ääntä on paljon vaikeampi vaientaa kuin vihaista.

torstai 18. syyskuuta 2014

Frenchie Friday – 6 iloista ranskanbulldog-kuvaa!

Voi että, kuinka väsyneeksi ihminen voikaan itsensä tuntea! Olen vääntänyt näännyksiin yhden projektin kanssa jo ikuisuuden ja nyt homma alkaa olla purkissa. Jihuu! Vaan niin olen kuin Eino Leino runossaan sanoo, uupunut ah sydän juurihin saakka. 

Mutta onneksi stressiä voi helpottaa ihan kotikonstein! Itse pääsin muutama viikko sitten rapsuttelemaan ja ulkoiluttamaan siskoni koiria, jotka sattuvat olemaan ehdottomasti maailman parhaat ranskanbulldogit. Ne jaksavat olla vilpittömän iloisia ja touhukkaita kaiken aikaa ja kaikessa kohelluksessaan jotenkin vielä rauhoittavat. Minuakin, joka en edes erityisemmin ole koiraihminen!

Ranskanbulldogien kanssa heikkokuntoisempikin (=minä) voi ulkoilla ylpeänä: on varmaa, että koirat röhkivät ja puhisevat huomattavasti enemmän kuin niiden ulkoiluttaja. Kuulemma oikein pitkän ja juoksuttavan metsälenkin jälkeen koirat jaksavat hädintuskin raahautua vesikupille: kupilleryömimistä viivytellään viimeiseen asti ja kupin viereen pitää jäädä myös lepäämään. Aika lunskia elämää koiralla. Ollapa itsekin koira. 

Aika harvakseltaan pääsen näitä ranskiksia palluttelemaan, mutta onneksi lemmikkiensä parissa varsin eteväksi valokuvaajaksi oppinut siskoni nappasi nämä kuvat minusta koiriensa kanssa. 

Toivottavasti koirakuvista on iloa ja piristystä muidenkin loppuviikkoon!

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Sateenkaarikakkua Gaggui Kaffelasta

Turku Pride-viikko on jo täysillä käynnissä ja sitä juhlistaa myös Turun ehkä ihanin kahvila, Gaggui kaffela. Gaggui on tehnyt sen, minkä olen luullut onnistuvan vain vaahtomuovista photoshoppaamalla: sateenkaarikakun!


En olisi uskonut, että pääsen todella joskus kokemaan sateenkaarikakun! Kuten sanottu, olin hyvinkin vakuuttunut, että kakku on mahdollista toteuttaa vain vaahtomuovista photoshopilla. Mutta asia ei ollutkaan niin! Vieläkin on vähän epäselvää, kuinka kukaan on jaksanut näpertää kakun raitojen parissa ehkä ikuisuuksia, mutta ihanaa että on! Tällainen paneutuminen kertoo mielestäni juuri siitä, että yhteistyö Turku Priden kanssa tarkoittaa muutakin kuin pelkkää näkyvyyden ja loputtoman myynnin kasvun tavoittelua. Just näin pitää olla! Jihuu! Kakkua kaikille, meinasin kiljaista, mutta sehän on tässä postauksessa vähän niinku tarkoitus jo muutenkin.

Sitruunaisella kreemillä päällystetty Pride-kakku häviää ehkä häivähdyksen Gagguin muille, kiistatta täydellisille kakuille. Erinomaista se on silti ja suosittelenkin lämpimästi kiiruhtamaan Gagguin vitriinien äärelle. 

Pride-kakkua on saatavilla vain tällä viikolla, ei siis pidä jäädä vitkuttelemaan!

Gaggui Kaffela, Humalistonkatu 15, Turku. Avoinna ti-pe 10-19, la 10-18 ja su 12-18.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Elias Koskimies – Ihmepoika

Kirja saatu Gummerukselta.  

Se on viimeinkin täällä! Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaani!

Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi malttamattomana odottanut Koskimiehen romaanin ilmestymistä. Tykkäsin todella paljon jo Koskimiehen Korusähkeitä-päiväkirjasatiirista. Aivan samalle tasolle Ihmepoika ei yllä, eikä toisaalta voisikaan: kirjat ovat tyystin eri tyylilajia eivätkä siten oikeastaan edes vertailukelpoisia. En tiedä voitteko ymmärtää miksi, mutta jostain syystä omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani pikkukaupungissa elävästä pojasta tuntui vetoavalta. Joskus käy niin, että tulevaan julkaisuun, oli se sitten kirja, levy tai elokuva, rakastuu jo ennen sen ilmestymistä. Niin kävi nytkin, eikä rakkaus mennyt hukkaan.

Romaani alkaa kuoleman vierailusta nimettömäksi jäävän Ihmepojan kotona. Alun kuvaus on  hyvinkin onnistunut ja saa lukijan heti mukaansa. Ensimmäiset 40 sivua kirjasta menevät kuin siivillä. Sen jälkeen ote hieman herpaantuu, mutta kiristyy taas aivan liian pian koittavaa loppua kohden. Herpaantuminen on siis hetkellistä, sillä kirja on varsin lyhyt, alle 200-sivuinen. Kirjan lyhyys viehätti: kirjaan on varmasti helppo tarttua sellaisenkin, joka ei yleensä jaksa tai halua lukea. Hyvä sisältö ei aina vaadi laajaa sisältöä, vaan kyky tiiviiseen ilmaisuun on ansio. Lukija jää  kaipaamaan lisää ja laveampaa kuvausta ja tuntuu, että kirja jättää jopa liikaa lukijan täytettäväksi. Toisaalta Koskimiehen tyyliin eivät laajat selonteot edes istuisi. 

Tyyli on vähäpuheinen, kuten on puhe kirjan tapahtumissakin. Tunnepaskasta ei puhuta, eikä juuri muustakaan. Kun kysytään kuolemaisillaan olevan isän kuulumisia, vastataan iha hyvvää. Kun kysytään omia kuulumisia isän kuoleman jälkeen, vastataan edelleen iha hyvvää. Puhumisen mahdottomuus käy hyvin selväksi sanomattakin. 

Vaikka niin voisi kuvitella, ei kirja ole loputtoman ahdistunut tai surullinen. Toki silmäkulma paikoin kostuu, mutta päällimmäisenä mieleen jäävät kuitenkin Koskimiehelle tyypilliset, päähenkilön överikreisit haaveet glamour-tulevaisuudesta ovat ylellisyydessään niin hirveitä, että ovat jo hienostuneita.

"En ole enää SMASH-salamakuvioista intoutunut pikku poika, jolle lumileopardit puhuvat vaan jotain aivan muuta, jotain paljon uhkaavampaa. Värikkäämpää. Lepattavampaa. Kuin salaperäinen eksoottinen perhonen. Kukaan ei pysty kertomaan, kuka olen, mihin kuulun, mistä olen kotoisin tai mitkä ovat aikeeni."

Teini-ikäisen hahmon kirjoittamisessa tehdään usein se kamala virhe, ettei kirjoittajalla ole aavistustakaan teini-ikäisen elämästä. Tällainen kirjoittaja kirjoittaa todennäköisesti teini-ikäisestään yksiulotteisen ja tyhjyydessä tyhmyyttä kumisevan hahmon. Selvästi ja tunnustetustikin itsestään kirjoittava Koskimies ei kuitenkaan toimi näin, vaan selvästi muistaa oman nuoruutensa eheänä kokonaisuutena. Kenties kevyellä karrikoinnilla teini-ikäinen Koskimies on siirtynyt kirjamuotoon erinomaisena ja aitona hahmona.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Flirttailua, muhinointia ja pelehtimistä - niistä on viikonloppu tehty

Lauantaina piti blogiyhteistyön tiimoilta viettää romanttinen illallinen ravintolassa. Lauantai-aamuna Kille kuitenkin heräsi superflunssassa eikä oma flunssanikaan ole täysin talttunut. 

Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen. Ravintolaillallisen sai siirrettyä ja löysin Kirjakahvilan kirppikseltä The Sims 3:n. Auts.

Romanttinen ilta toteutui siis vähän eri muodossa kuin alunperin piti, mutta kuten "kuvista" näkyy, meni ilta varsin nappiin koneen äärellä vietettynäkin. Ainakin Simsissä. 

Huvitti kyllä, kuinka helppoa oli tehdä simeistä aivan itsemme oloisia, sekä henkisesti että fyysisesti. Varsinkin Kille käyttäytyi aivan itselleen tyypillisesti myös koneen ruudulla: muhinointi ei onnistunut, koska allekirjoittaneen aiheuttamat sotkut ärsyttivät niin paljon. En tunnusta.


Tämän viikonlopun jälkeen on blogissa nähty Sims-kotipornokin. Huhuh. Mitähän seuraavaksi?

Mitenkä viikonloppu sujui siellä ruutujen toisella puolella? Löytyykö muita Simsin pelaajia?

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kynsin ja hampain kesässä kiinni – kesämuistoja Kööpenhaminasta

Eilen blogissa oltiin varsin syksyisissä ja nihkeissä tunnelmissa. Mutta kuten joku kommenteissa sanoi, elämä toimii niin, että syksy ja talvi eletään tulevaa kesää odottaen. Se on totta. Hyvänä lääkkeenä toimii myös menneiden kesien muistelu. 

Muistin, että Kööpenhaminan reissusta on vielä keoittain juttuja kertomatta. Tänään jaan kuitenkin kanssanne muutamat kuvat, joihin reissu aika hyvin tiivistyy. Keskeiseen asemaan nousevat kolme koota: Kille, kesä ja kuuma. Tai kuuma kesä-Kille, miten vaan.

Köpiksestä on tosiaan keoittain matskua vielä käsittelemättä ja julkaisematta. Videopätkiäkin kuvasin, voisin koittaa koota niistä jonkinlaisen videopostauksen, jos kiinnostusta löytyy :). 

Mutta nyt niihin kuviin:

Tarkkasilmäisimmät huomaavat Killen Artekin kassin Buy now, keep forever-tekstillä. Se sopii kuvaan aika hyvin.
Minä ja norsu-selfie. Kööpenhaminan eläintarha oli ihana, teen siitä vielä oman postauksensa myöhemmin.

Kuvittelin, että Pieni merenneito ei olisi varsinaisesti turistirysä. Kuten kuvasta näkyy, kuvitelmani oli typerä.

Nälkäkuoleman partaalla löysimme terassiravintolan. Henkilökunta oli täysin hukassa ja palvelu huonoa, mutta voi luoja kuinka ihanat burgerit siellä söimme. Nimimerkillä nyrkinkokoinen jauhelihapihvi in my mind.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kuinka monta aamua on ensi kesään?

Torkutin kahdeksan kertaa enkä vielä senkään jälkeen jaksanut nousta. Kellonsoittojen välissä mutisin peittojen ja tyynyjen alta Killelle jotain siitä, että voitko laskea kuinka monta aamua on ensi kesään.

Syksy alkoi tänään. Ei kuun vaihteessa, ei loman loppuessa, vaan tänään. Syksy on nimittäin ennen kaikkea mielentila, ja se mielentila ei sovi minulle. En saa syksystä pontta uuteen elämään, intoa tarttua uusiin harrastuksiin, kykyä ryhdistäytyä ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Ihanat syysneuleet eivät kiinnosta: vaatteet puristaa, ahdistaa ja kiristää ja tuntuu että kuolee, jos ei voi tökätä jalkojaan lököttäviin solmukuvioisiin shortseihin ja luopua niistä vain siksi aikaa kun ne ehkä kerran kesässä pesee. Aamut ovat pahimpia ja vaikka nousen, en herää. Vaikka tuntimäärällisesti unta olisikin tarpeeksi, ei olo ole levännyt. Näen mieltäpainavia unia, joissa ei tapahdu mitään, mutta joiden tapahtumapaikkoja, aikoja ja ihmisiä en välittäisi nähdä edes unissani.


Pitkään ajattelin, että Suomi on itselleni paras paikka olla ja elää enkä varmasti sopisi muualle. Tänä kesänä kuitenkin tajusin, että kesä, siis toisinsanoen lämpö ja valo, ovat se, millä viime kädessä elän. No okei, ehkä vähän pastalla, sipseillä, viinillä ja avokadoilla siinä ohessa, mutta pääasiassa. Lähestyvän syksyn paino ilmestyy vatsanpohjaan jo heinäkuussa, mikä on Suomen lyhyessä kesässä maailman typerintä. Syksy vie toimintakyvyn jo pitkään ennen todellista tuloaan ja kaikki tekeminen tuntuu muuttuvan säntäileväksi silpuksi, mistä ei synny mitään valmista tai eheää kokonaisuutta. Vain erilaisia puolivalmiita kekoja sinne tänne. Jos ei murehtisi katoavaa kesää, voisi toimia huomattavasti tehokkaammin. 

 Toistaiseksi paikkani on tukevasti Turussa ja talvisessakin Suomessa. Syysaamut lähtevät käyntiin käynnistyskaapeleilla, joina tänä syksynä tuntuvat olevan liian pitkät kuumat suihkut, loputtomat repeat-soittolistat Robinia ja Benjamin Peltosta ja sen pohdinta, että kummasta tykkää tällä hetkellä enemmän. 12-vuotiaaksi tytöksi muuttuminen on hyvin jännä suojakuori syksyä vastaan.