perjantai 31. lokakuuta 2014

Halloween-asuja vuosien varrelta

Halloween on täällä! Itse juhlin pyhäinpäivää tänään sekä Twin Peaks-maratonin että Tiisun keikan merkeissä. Huomenna taas meno jatkuu perinteisillä naamiaisilla, joista kirjoitin ainakin viime vuonna. Hauskaa, että olen omassa elämässäni saanut juhlasta viimein kiinni: halloween nimittäin on hyvinkin kiva juhla, jos sitä osaa juhlia oikein.

Jos halloweenin juhla-asu on vielä hukassa, keräsin tähän inspikseksi omia naamiaisasujani vuosien varrelta. Mikä sytyttää eniten? Muitakin kuin kurpitsalyhtyjen kynttilöitä, hahah.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kurkistus kuvavirtaan

Säännöttömän säännöllisesti olen tehnyt blogissa kurkistuksia kuvavirtaan, eli jotain niinkin omaperäistä kuin julkaissut Instagramissa julkaistuja kuvia toistamiseen täälläkin! Ja ajattelin tehdä sen taas! Olkaa hyvät!


Tämän hulvattoman lehtimainoksen oli Kille jättänyt minulle näkyvästi esille. Uudet farkut ovat olleetkin jo pidempään haussa, eli taidan tietää minne suunnata! Isosiskon sijaan suuntasin hiljattain terveellisen elämäni merkeissä lenkille. Lenkkeilin sataman suuntaan, jossa aivan sattumalta tuli vihdoin ja viimein vastaan tämä ainakin Turussa paljon näkyvyyttä saanut joutsenmaalaus. Uskomattoman hieno, en pahastuisi yhtään, vaikka taiteilija Jukka Hakaselle annettaisi enemmänkin seinäpinta-alaa työstettäväksi.


Lenkkikuvan jatkeeksi on loogista laittaa tietysti ruokakuvia! Ensimmäisenä pikaiset lounasburgerit viime viikonlopulta. Riensin Vinokino-näytöksestä kotiin syömään ja yhtä nopeasti takaisin, seuraavaa leffaa katsomaan. Viereiset uunikasvikset taas ovat olleet viime aikoina tiuhaan uunissamme. Helppo, halpa, nopea ja herkullinen ruoka! Juurekset kypsyvät toki miedommallakin lämmöllä, mutta vasta kuumempi uuni tekee niistä ihanan rapeapintaisia ja muutenkin parempia. 20-30 minuuttia 250 asteessa.

Iittalan Leimu-valaisinta olen ihaillut jo ikuisuuden aina sen nähdessäni. Kaikin puolin vetoava ja lumoava valaisin, joskin luultavasti pelkäisin aina huitaisevani sen alas siivotessani tai jumpatessani. Kumpaakin toki teen usein, jopa jatkuvasti. Siivous ja jumppa ovat molemmat suuria intohimojani, kuten minut paremmintuntevat varmasti tietävät. Kille ei ole Leimulle vielä lämmennyt, mutta jonain päivänä saattaa lipsahtaa viimeisetkin Muumit mukista ja alan nostaa opintolainaa, jonka sijoitan suoraa päätä Leimuun. Oikeanpuoleisessa kuvassa taas ikuistettuna minä, hopeisen kuun luomalla sillalla kohti sipsiostoksia. Tästäkin syystä rakastan Instagramia ja älypuhelimia: kuinka monella on itsestään kuvia vaikka kymmenen vuoden takaa matkalla ostamaan sipsejä? Juuri sellaisia tärkeitä arjen juhlahetkiä. Ei siis pidä yhtään vähätellä tai paheksua. Instagram, älypuhelimet ja sipsit, ihanaa parhautta jok'ikinen!

Syksyn mittaan olen myös alkanut päästä vähän jyvälle asukuvien ottamisesta! Tai oikeastihan nämä ovat vain selfieitä, joista sattumalta näkyy myös päälläoleva asukokonaisuus. Farkkutakin ostin kesällä alennusmyynneistä, ja voi miten onnellinen olenkaan, että ostin. Vaikka takki onkin vähän rähjäinen eikä mitenkään siloiteltu tai siisti, näyttää rönttäisempikin asu farkkutakilla viimeisteltynä jotenkin siistiltä ja tyylikkäältä. Erityisesti tuohon (Killen, kröhm) villahuiviin yhdistettynä se toimii mitä parhaiten. Onneksi vielä näinäkin päivinä on ollut niin lämmintä, että on voinut poistua kotoa farkkutakissa. Yhtä lämmintä oli kuulemma juhannuksena, jolloin olin kyllä pukeutunut paljon lämpimämmin :---D. Niin vaikuttaa vuodenaika käsityksiimme lämmöstä.



Viimeisteltäköön postaus kahdella mustavalkokuvalla minusta loikoilemassa. Tai oikeasti vasemmanpuoleisessa kuvassa en loikoile, vaan röhnötän sohvalla silmät kiinni auringosta ja salikäynnin jälkeisestä euforiasta nauttien. Oikeasti mitään euforiaa ei ole, vaan tilanne on lavastettu. Mutta hienosti on lavastettu, kuin ammattinäyttelijä oisin! Oikealla taas ei ole mitään lavastettua, vaan olen vastaheränneenä eilisaamuna klo 5.50, valmiina lähtemään kohti Uuden Päivän kuvauksia ja Tamperetta. #Nofilter, #Nomakeup, #truebeauty.

Glamoröösin elämäni käänteitä voi siis seurata lähes reaaliaikaisesti Instagramissa, löydyn sieltä omaperäisellä nimimerkillä tamankylanhomopoika. Seuraamaan siis äkkiä!

tiistai 28. lokakuuta 2014

Uuden päivän joulujakson kuvauksissa

Urani television viihdesarjoissa on nousujohteinen! Viime vuonna pääsin katsomaan ennakkoon Uusi päivä-tv-sarjan joulujaksoa. Tänä vuonna pääsin mukaan jakson kuvauksiin! 

Vierailu Tampereen studioille oli hyvinkin mielenkiintoinen: olen toki aiemmin käynyt useampaankin kertaan Ylen studioilla ja ollut itse mukana kuvauksissa, esimerkiksi oman Blogistania-jaksoni tiimoilta. Tällaisiin studiokuvauksiin en ole kuitenkaan ennen osallistunut. 

Kaikki oli kieltämättä hyvinkin jännittävää! Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta kulissientakaisesta ja siitä, miten asiat esimerkiksi televisio-ohjelmissa tehdään. Uusi päivä ei toki sisällä mitään kovinkaan suuria efektejä ja trikkejä, mutta kiinnostavaa yhtäkaikki. Onnellisena istuin siis Ainon kahvilan parhaalla paikalla seuraamassa Virtauksen joulukonserttia, jonka yllätyssolistiksi saapui Jari Sillanpää. Lavasteet näyttivät elävinä vielä paremmilta kuin televisiossa. Rakennettaisiinpa Suomeen oikeasti Voimalan kaltaisia ostoskeskuksia, järjettömien sadantuhannen neliön ostoskatastrofien sijaan. Ihana paikka, sanoo hän ja huomaa unohtavansa, että kyse on tosiaan tv-sarjan lavasteesta.

Hermoilin etukäteen asuani ja pelkäsin näyttäväni turvonneelta pallovatsalta. Siltä ehkä vähän näytinkin, mutta toisaalta aatonaattoiltana esitettävä erikoisjakso pyykkipallollani varustettuna toiminee hyvänä johdatuksena joulun henkeen: kukapa ei joulunpyhinä olisi pötsi pömpöllään? 

Itse kuvauksissa ei salaisuuksien ja teknistenkään syiden vuoksi sopinut kuvata, mutta kuvauksien päätyttyä sain nopeasti napattua muutamat ruudut näyttelijöistä. Sain myös itsestäni kuvan Ainon kahvilan tiskin takana sekä kaikkein tärkeimmän, yhteiskuvan Jari Sillanpään kanssa. Ennen kuvauksia satuin myös Siltsun kanssa samaan aikaan vessaan: on kuumottavaa pissata, kun tietää Jari Sillanpään pesevän käsiään seinän toisella puolella. Olimme myös vähällä myöhästyä kuvauksista, sillä Tampereen aamuruuhkat tulivat kiusallisella tavalla tutuiksi juuri silloin, kun syytä ei olisi. Lopulta, hermoiluista huolimatta, olimme paikalla ns. juuri parahiksi. Mutta mitäpä ei pieni hermoilu ja stressaaminen parantaisi.

Kiitos vielä Uuden päivän nettitiimille mahdollisuudesta vierailuun! Kaikki oli ihanaa, vain Niklas Järvelää jäin kaipaamaan.

Jakson salaperäisiä ja jännittäviä käänteitä sekä bongaa homopoika-bingoa voitte jännäillä kotikoloissanne jouluaatonaattona eli 23.12. klo 19.40! Pyrin vielä muistuttelemaan tästä lähempänä h-hetkeä.


maanantai 27. lokakuuta 2014

Katukuvan kaunistus on pian kirkon ainoa tehtävä

Voi kirkko, en tiedä säälinkö sinua vai käykö sinua sääliksi. Niin paljon olet seurakuntavaaleillasi antanut aihetta kiukkuun, pettymykseen ja epäuskoon. Epäuskoon siinäkin mielessä, että erilaisten vastoinkäymisten myötä sunnuntaina oli jälleen pienoinen piikki eroakirkosta.fi:n tilastoissa. 

Viikonloppuna tuohduttiin sekä Vantaan seurakunnan osallistumisesta seksimessuille (en tosiaan ihan ymmärrä, että miksi, mutta toisaalta en myöskään ymmärrä että miksei). Sunnuntaina kirkon ykkös-YT-neuvottelija Päivi Räsänen pääsi toteamaan, että kristillisdemokraatit lähtevät krusifiksit viuhuen hallituksesta, jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Myöhemmin hän täsmensi, ehkä, että kyse on hallitukseen haluamisesta tulevien eduskuntavaalien jälkeen. Tässä tasa-arvoisesta avioliittolaista tulee kynnyskysymys. Päivin sanat eivät enää jaksa loukata, satuttaa, osua, vituttaa, eivät mitään. Päivi on vain yksi susi hyvän paimenen lampaan vaatteissa. Ja Päivin kaltaisia tuntuu riittävän. 

Tänään Yle uutisoi, kuinka Janakkalassa homojen oikeuksia ajanut seurakuntavaaliehdokas Pirkko Kuvamo sensuroitiin vaalilehdestä. Ironisinta on, että Seurakuntaväki-nimisen ehdokaslistan keskeisimpiä ajatuksia on, että "kaikki ovat kutsuttuja yhdenvertaisina seurakuntalaisina". Pirkko Kuvamon esittely jätettiin julkaisematta, koska julkaisu olisi saanut muita ehdokkaita jättäytymään pois julkaisusta. Tietenkään yhdenvertaisuutta ajava ehdokaslista ei voinut heivata homovihamielisiä körmyjä, vaan roskakoriin joutui suopeasti suhtautuva perhepäivähoitaja. Sori, mutta vittu mitä paskaa. Kaikki sympatiani Pirkko Kuvamolle.

Nyt joku varmasti kiirehtii sanomaan, että ei tämä kirkko tässä ole mitään tekemässä, yksittäisiä jäseniä, ei ole kirkon kanta, tulkaa kaikki opetuslapset meidän syliimme. Tiettyyn rajaan jaksoin tällaista puhetta kuunnella, vaikken kirkkoon ole enää vuosiin kuulunutkaan. Enää en jaksa, koska en halua. Jos kirkko ei koostu jäsenistään, niin mistä ihmeestä se koostuu? 


Seurakuntavaaleja lähdettiin tänä vuonna viemään läpi näkyvällä kampanjalla, johon on saatu houkuteltua mukaan myös Jani Toivola. Kuten Toivolan mukanaolosta ja kampanjan ilmeestä voi päätellä, on kampanjan tarkoitus kosiskella seurakuntavaaleille nyrpistelevää kansanosaa. Siis nuoria, akateemisia, meneviä, eläviä, kirkon ihan syystä unohtaneita, liberaaleja, punavihreitä hipstereitä noin muutamia mainitakseni. Kampanja ideoineen on hyvä, mutta sanomattakin on selvää, että nyt ollaan vuosia myöhässä. Puolet on jaettu, ja jako meni kuten ala-asteen liikuntatunnilla: muutamat innostuneet yrmyt saavat keskenään vänkätä pallonsa (joka on toki luomisprosessin aikaansaannos, ehdottomasti ei mitään muuta) ympärillä. Epäkiinnostunut ja kovaa vauhtia kasvava joukko sen sijaan potkiskelee kiviä kentän reunalla ja livahtaa lopulta muihin aktiviteetteihin. Eikä se joukko kovin helposti palaa. On vaikeaa nähdä, että kirkko voisi enää pysäyttää valituksi tullutta suuntaansa: väki kaikkoaa, kirkon merkitys laskee entisestään, kunnes merkityksestä ei enää oikeastaan kannata puhua. Tämä kaikki ei tietenkään tapahdu näiden vaalien aikana, mutta tulevien vuosikymmenten aikana hyvin todennäköisesti.

Viikonloppuna kävelin Mikaelinkirkon ohi ja pysähdyin jälleen katselemaan ja kuvaamaan sitä. Mikaelinkirkko on mielestäni hyvinkin kaunis rakennus. Jos tällä tiellä jatketaan, jää katukuvan kaunistaminen pian kirkon ainoaksi tehtäväksi.

Seuraa Tämän kylän homopoikaa myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Soutulaite oli koitua kohtalokseni

Kerroin teille juuri innokkaasti alkaneesta uudesta terveellisestä elämästäni, joka sisältää jopa salillakäyntiä. Tarkoitus ei ole ollut mitenkään varsinaisesti ryhtyä repimään ja riehumaan, vaan ottaa ihan vaan sillä lailla rennosti mutta vakavasti: että tulee hiki mutta ei tarvitse protskupirtelöitä tai -patukoita tai steroideja tai kuolettavaa jäykkyyttä ruumiissa treenin jälkeisinä päivinä. 

Näin siis suunnittelin. Jollain salakavalalla tavalla kuitenkin onnistuin huijaamaan jopa itseäni ja vetelemään tänään soutulaitteessa siihen malliin, että soudun jälkeen löysinkin itseni kalmankalpeana lepuuttamasta lattialta :D. Ei pitänyt riuhtoa, ei. Oikeasti soutulaitteen kanssa veuhtoessa ei edes tuntunut mitenkään pahalta, jotenkin uupumus iski vasta suorituksen jälkeen. Ehkä tottumattoman urheilijan vartaloni meni jonkinlaiseen shokkitilaan, joka purkautui vasta suorituksen jälkeen? Jännittävää!

Tavallaan tämän myötä haluaisin myös kyseenalaistaa tällaisten urheiluharrastuksien järkevyyden. Lopputulos kun oli hyvin pitkälti sama kuin baari-illan jälkeen: karmean kalpeana makaa lattialla ulisemassa. Eikä ole kyllä bailaamisen takia tullut vielä koskaan noin kamalaa olotilaa. Että oikein euforinen liikunnan jälkeinen olo.

Voi keho-parkaa, voi minua. Mitähän tästä tulee? Niin katastrofaaliseksi tilani ei kuitenkaan yltynyt, ettenkö olisi yhtä selfietä kyennyt ottamaan. Heti myös mietin, että kehtaanks kirjottaa tästä blogiin. Kovin vakavasta tilanteesta ei siis voinut olla kyse. Jätän selfien jokatapauksessa tähän alapuolelle. 


P.S.: Ja siis ei syytä huoleen, toivuin tästä hetkellisestä uuvahduksesta hyvinkin nopeasti ja nyt olen jo hyvinkin kondiksessa, ei siis hätää! Meno jatkukoon!

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Ihana Vinokino

Viikonloppu Vinokinossa on nyt takanapäin. Oi, miten kaikki olikin mallikkaasti!

Suunnittelin etukäteen katsovani suunnilleen kaiken, mitä Vinokinon ohjelmistoon kuului. Loppujen lopuksi pitkän ja touhukkaan lauantai-päivän jälkeen kotisohva kutsui niin paljon, että illan elokuvat jäivät katsomatta. Silti näin viikonlopun aikana reippaan määrän lyhytelokuvia ja kuten eilen kerroin, myös ikisuosikkini Betoniyön jälleen valkokankaalla.

Ohjelmiston syyksi ei tosiaan voi kotisohvalle jämähtämistäni laittaa: ohjelmisto koostui sopivassa suhteessa fiktiosta ja dokumentista. Erityisen paljon diggasin kuitenkin lyhytelokuvista, kuten jo etukäteenkin fiilistelin. On huomattavasti kivuttomampaa katsoa parikymmentä lyhytelokuvaa muutamassa päivässä kuin useampi 100-minuuttinen filmi. Myös elokuvien aiheet palvelivat nähdäkseni hienosti kaikenlaisia katsojia.

Muutenkin Vinokino oli ainakin Turussa järjestetty oikein mallikkaasti: opastekyltti Alvariumiin löytyi jo kadulta, ja perjantai-illan pienempään saliin oli oikein ihmisopastus Alvariumin pääovelta. Näin juuri pitää ollakin: epäröivä ja pelokas katsoja on hirveän helppo karkottaa sillä, ettei ihan tarkasti kerrota, mihin pitää mennä. Muutenkin Vinokinon tunnelma oli ihan loistava. Alvarium kun on paikkana siitä poikkeuksellinen, että baarista ostetut juomat sai  viedä myös leffasaliin. Olipa perjantain lyhärinäytöksessä jopa kahvi- ja popparitarjoilukin. Suomalaisesta tapahtumakulttuurista poiketen Alvariumin baarin hinnat olivat Vinokino-asiakkaille hyvinkin edulliset. Näin ei tapahtumissa yleensä ole, kuten saatatte messuja ja festivaaleja kiertäneet ihmiset tietää. 


Unohtaa ei sovi myöskään Marko Suomen Pitsipenis-näyttely, jotka ovat saaneet medioissa enemmänkin huomiota ja näkyvyyttä. Teokset ovat kiinnostaneet, mutta aiemmin en ole niitä päässyt näkemään. Vaan nytpä pääsin! Mitäpä noihin nyt on sanomista: melkoisia. Eniten huvia sain irti teoksen nimistä: teokset on nimetty chateissa ja seuranhakupalstoilla näkyvien nimimerkkien mukaan. Käsittääkseni näiden seuranhakijoiden munakuvista ovat saaneet innoituksensa myös nypläystyöt. Kerrassaan hulvatonta ollen samalla silkkaa neroutta. Hienoa, että nypläysperinne näin pysyy yllä. Pitäisiköhän itsekin alkaa? 



Elämäni ensimmäinen Vinokino oli siis mitä mainioin kokemus! Juuri sellainen kaikille sopiva, helposti lähestyttävä ja selvästi ihmisten aikaansaama tapahtuma. Uskomattoman hienoa, että ihmiset jaksavat nähdä näin paljon vaivaa. Varsinkin teinivuosinani HLBTI-teemaiset elokuvat olivat merkittävää ajanvietettä. Netti toki saattaa nykyaikana syödä leffafestivaalin viehätystä, läppäriltä kun katsoin aikoinaan itsekin kaikki näkemäni homoleffat. Mutta onhan se täysin eri asia nähdä leffat isolta kankaalta teatteriympäristössä. Ja vielä laillisista lähteistä, kröhm.

Pankaa tämä korvan taakse ja menkää tuleviin Vinokinoihin, te nyt väliinjättäneet lurjukset! Turun, Jyväskylän ja Oulun Vinokinot ovat siis jo ohi, mutta Helsingin ja Tampereen kinot ovat vielä edessä. Menkää siis ja kokekaa! Vinokino on ihana.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Ehkä vähän tuhma lauantai

Kuten Twitter-seuraajani jo tietävät, olen (jälleen) aloittanut terveellisen elämän. Ja vielä koskaan se ei ole jatkunut näin pitkään eikä toisaalta saanut näin suuria mittasuhteita. Viimeisen viikon aikana olen syönyt varsin terveellisesti kuutena päivänä, maksanut yliopistoliikunnan jäsenmaksun, käynyt useammalla lenkillä ja kerran salilla sekä ostanut liikuntavaatteita.

Tämän kaiken jälkeen oli jo aikakin vähän hellittää, olihan sentään lauantai. Nousin aamutuimaan ennen Killeä ja pyyhälsin Vinokinoon katsomaan Betoniyön, joka on vain aina yhtä hyvä, siis täydellinen. Vieläkin, kolmannella kerralla, löysin siitä uusia yksityiskohtia ja asioita. Täydellinen elokuva. 
Vinokinon jälkeen suuntasimme ripeästi Finnish Design Shopin ystävämyyntiin. Ystävämyynti oli alkanut jo aamukymmeneltä, mutta kuvittelin, ettei myynti olisi ihan niin hullua kuin se todellisuudessa oli. Iltapäivästä hallissa oli jo melkolailla tyhjää. Onneksi asuntoomme ei oikeastaan mitään uutta enää mahtuisikaan, onni onnettomuudessa siis! Paitsi pikkuasioita ostin, joista en kerro, koska osan annan joululahjoiksi. Tontut kurkkii jo.
 

Suuntasimme kulkumme myös Silakkamarkkinoille. Silakkamarkkinat on parhaat markkinat koskaan! Niissä on alkuperäistä, oikeaa markkinatunnelmaa eikä feikkicrocseja ja muuta krääsää kaupittelevat ole päässeet valtaamaan markkinoita. Silakkamarkkinoilla lounastamisesta on myös tullut perinne. Syön kalalautasen joka vuosi saman myyjän kojusta ja aina tulen siitä yhtä onnelliseksi. Oikeastaan onnellisuus alkaa jo hyvissä ajoin. Lokakuun alussa muistaa markkinoiden lähestyvän. Pian alkaa miettiä sopivinta ajankohtaa markkina-aterialle. Kun ajankohta on lyöty lukkoon, voi alkaa makustella mielessään sitä tunnetta, kun saa ensimmäisen haarukallisen kuumaa, voissapaistettua lohta tai silakkaa suuhunsa. Lämmittävä vaikutus jäätävältä viimalta (joskus jopa ensilumimyrskyn) suojaan päästessä on uskomaton. 

Ruokamyyjiä on Silakkamarkkinoilla tottakai useita, mutta ainoa oikea paikka syödä on suunnilleen Kahvila Paawon (eli suunnilleen Paavo Nurmen patsaan) kohdalla. Yleensä olen syönyt lohilautasen, mutta tänä vuonna iskin haarukkani herkkulautaseen, jossa on lohen lisäksi myös silakoita. Parasta. Kille sen sijaan söi lohiburgerin, joka oli sekin ihana: leipä oli rapsakka, lohta paljon ja majoneesiakin riittävästi. Silakkamarkkinat jatkuvat vielä sunnuntaina, vielä ehtii vaikka sunnuntailounaalle! 

Silakkamarkkinoilta matka jatkui kotiin: ilta sujui viinin, risoton, sipsien, juustojen ja Putouksen parissa. Ne eivät ehkä aivan täysin istu uuteen terveelliseen elämääni, mutta toisaalta en minäkään istu terveelliseen elämään, jossa ei edes lauantaisin saa sipsejä, viiniä ja juustoja. Silti omatunto vähän soimaa: unohdanko näin toimiessani uuden fitness-elämäni täysin? Nyt kun Putous-sketsihahmot hokemineen alkavat olla parin jakson jälkeen tuttuja, voisin luonnehtia, että päivä on ollut ehkä vähän tuhma.